Taas sitä kuulee...

Kesälomasta tuntuu olevan jo iäisyys aikaa, vaikka eihän siitä ole kuin kuukausi. Lomalla sain alulle taas sen ihanan lukemisharrastuksen: Harry Potter -kirjoja on tiiviisti luettu ja verrattu elokuviin. Toki lomalla en niitä elokuvia ehtinyt katsoa – hyvistä ajatuksista ja suunnitelmista huolimatta – mutta kyllähän niistä paljon muistaa edellisiltä katsomiskerroilta.

Mutta vaikka lukeminen on se ”yksi juttu”, niin siltikin huomasin kaipaavani niin kovasti Raahesalin konsertteja; niissä on sitä jotain. Niin monet kerrat olen istunut salissa valojen himmetessä, ja aina niin innoissani odotellut ensisäveliä kuuluville. Ismo Alanko, Micke Björklöf, Laura Voutilainen, Johanna Kurkela, Rumat orkesteri, Vesterinen Yhtyeineen…

Mikä siinä on, että vaikka musiikkityylit ovat niin erilaisia, niin siltikin ne eivät ole toisiaan pois sulkevia. Päinvastoin: se mihin pop loppuu niin siitä iskelmä alkaa ja mistä heavy alkaa niin siihen blues loppuu. Esiintyjät saavat tuntemaan niin monenlaisia tunteita konsertin aikana: välillä olen nauranut hulluna ja välillä salaa itkenyt laulujen aikana ja se kaikki on niin kovasti sallittua. Meillä on oikeus tuntea niin kuin tunnemme ja ihan oikeasti myös se näyttää. Minulla itselläni konsertin lisäanti on se, kun näen jonkun toisenkin eläytyvän sydänjuuria myöten ja laulavan intona mukana tai taputtavan tahtia niin, että kädet ovat mustelmilla loppuiltana. Silloin tuntuu, että KYLLÄ: tämä on antanut minun elämääni paljon. Nyt saan taas voimia tuleviin päiviin muistellen näitä hienoja hetkiä. Kaiken kruunaa se artistin nimikirjoitus tai yhteiskuva; juuri se hetki kun hän saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi, vaikka olenkin vain se katsoja ja hän – artisti – on se joka osaa, esittää, vie matkalle, kuljettaa tunteisiin. Meillä kaikilla ei ole samaa osaamista, mutta illan kuluessa sitä aina kuitenkin muistaa, että niin, meillä on niitä muita taitoja itse kullakin. Muistakaamme ja osatkaamme arvostaa niitä meidän omia taitojamme ja ominaisuuksiamme!